Joskus kuulee sanottavan, että opettajan työssä saa toimia poliisina, äitinä, sairaanhoitajana ja sosiaalityöntekijänä. Tuo litania kuvaa hyvin sitä, minkälaisia tilanteita kouluissa kohdataan. Koulupäivä on täyttä elämää iloine ja suruineen, ja se opettajan työstä tekeekin mielenkiintoisen ja antoisan. Joskus kuitenkin tuo litania kumpuaa myös siitä, että opettajalle tulee tunne, että joutuu yksin hoitamaan lapsen tai nuoren asioita. Muistan itsekin olleeni tilanteissa, joissa oppilaan asioissa yhteistyöverkosto on nostanut kädet pystyyn ja vetäytynyt taka-alalle. Syynä on voinut olla resurssien puute, se ettei oppilas jonkun näkemyksen mukaan hyödy enää yhteistyötahon palveluista tai joskus sitoutumisen puute. Koulu saattaa olla ainoa toimija, joka jatkaa oppilaan tukemista, vaikka muut ympäriltä katoaisivatkin.
Tukiverkoston hajoaminen ei kuitenkaan poista niitä tuen tarpeita, joiden vuoksi verkosto on alun perin koottu, ellei oppilaan tilanne ole oleellisesti muuttunut. Meillä on kouluissa runsaasti oppilaita, jotka oireilevat käytöksellään joko koulussa tai sen ulkopuolella tapahtuvia asioita. Oppilaiden ja perheiden kuormittuminen ja hyvinvoinnin muutokset heijastuvat suoraan kouluarkeen. Väitän, että opettajat näkevät ensimmäisten joukossa, miten lapset ja nuoret yhteiskunnassamme voivat.
Kouluissa oppilaiden hyvinvointia on tukemassa opettajien ohella opiskeluhuoltohenkilöstö. Ainakin teoriassa. Valitettavan usein opiskeluhuoltohenkilöstöä puuttuu koululta. Tai vaikka kaikki ammattiryhmät olisivatkin edustettuina, ei ennaltaehkäisevää työtä ja arkeen jalkautumista välttämättä ehditä tehdä tarpeeksi.
Aina ei myöskään riitä se, mitä kouluissa tehdään, vaan oppilas saattaa tarvita tukea koulun ulkopuolelta kuten aluksi kuvasinkin. Tällöin on arvossaan se, että opiskeluhuollon kautta saadaan oppilas ja perhe ohjattua oikeanlaisen palvelun piiriin. Eri asia onkin sitten se, miten polku sen jälkeen jatkuu. Niin lastensuojelussa, erikoissairaanhoidossa kuin mielenterveyspalveluissakin varsinaisten palveluiden alkamista voi joutua tilanteesta riippuen odottamaan pitkiä aikoja.
Meillä ei yhteiskuntana ole varaa siihen, että palveluiden toteutumista odotellaan, kun meidän pitäisi olla jo askeleen edellä ja tehdä kaikkemme, jotta korjaavilta toimenpiteiltä vältyttäisiin.
Opetusalan ammattilaisena ja äitinä minulle on tärkeää, että lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin panostetaan, tukea tarjotaan ennaltaehkäisevästi ja palvelupolut toimivat sujuvasti.
Soilen Erikssonin kirjoituksia löydät lisää blogista.
